Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Oksuolo häipyy lenkillä

Jahas, vähän harvakseltaan tätä blogiani kirjoittelen. Ilmeisesti vuosi on jo vierähtänyt edellisestä bloggauksesta. No aika on vain numeroita kuten ikäkin.

Työpaikalleni on iskenyt flunssa-aalto. On tavallista flunssaa, on influenssaa, ”vatsaflunssaa” jne jne. Kahvipöytäkeskustelussa aihetta myös sivuutettiin. Kuinka herkästi taudit leviävätkään. Siinä kertoiltiin omista, tuttavien ja lähiomaisten taudeista. Minä empaattisena kuuntelin ja samaistuin mielessäni oksenteleviin työkavereihin, lapsiin, tuttavantuttuihin ja äidinsiskonkumminkaimoihin. Nieleskelin ja tunsin kuinka etova olo alkoi velloa vatsassani. Siis ihan pelkää empatiaa. Siinä vaiheessa, kun tarina kertoi oksentelevista päiväkodin pikkulapsista ja kuinka nämä eivät osaa eivätkä pysty pidättelemään ja kuinka näitä tuotoksia sitten pestään ja puhdistetaan, kylmä hiki valui otsaani pitkin. Enää ei pelkkä nieleskely tahtonut riittää, joten poistuin takaviistoon vasemmalle ja palasin takaisin työpöytäni ääreen. Ja loppu päivän sitten voinkin pahoin.

Kotiin tullessani minulla oli mielestäni yhä huono olo. Eihän siihen auttanut muu kuin tempaista ulkovaatteet päälle ja lähteä vanhusten Wilhelmiinan ja Weldonin kanssa reippaalle lenkille. Toisaalta, reippailusta ei oikein voi enää puhua näiden kahden yli-ikäisen kanssa. Varsinkaan nyt, kun on kevätaika ja hemaisevat hempukat viestittelevät joka lumikikkareeseen. Puoli kuurolla Weldonilla hajuaisti pelaa kuin partaveitsi ja sulotuoksuja nuuhkitaan niin hartaasti ja kauan, että matkanteko katkeaa tämän tuosta. Jos aluperinkin lyhyenlännät jalkani ovat näitä nelijalkaisia vuosien saatossa kävelyttäessäni lyhentyneet,ovat käteni vastavuoroisesti venyneet saman verran. Toisella olisi meno päällä ja toinen jumittaa tuoksujensa kanssa.

Paluumatkallamme törmäsimme tuttuun mummuun, joka oli lapsenlapsensa kanssa liikkeellä. Nähdessään koirani, lapsenlapsi kiepautti itsensä mummun vetämästä pulkasta ja halusi tutustella ja silittää koiriani. Tuttu mummu kyllä tiesi, että Weldon ja Wilhelmiina ovat kilttejä, mutta tarkisti vielä asian varmuuden vuoksi. Weldonhan hyväksyy pikkuihmiset. Wilhelmiina on varauksellisempi ja yleensä pelkää näitä otuksia. Mutta tämä pikkumies 3 v teki poikkeuksen. Liekö johtunut siitä, että pikkuisella nokkui nenästä samanlainen jojo kuin Wilhelmiinalta leukapielistä. ”Ollaan samiksia” tuumi Wilhelmiina, eikä perääntynyt tassun vertaa. Siinä nämä kaksi sitten tutkistelivat toisiansa ja Wilhelmiina haisteli pikkumiehen nenää, että vähänkö siisti jojo! Ja pikkumies silitteli Wilhelmiinaa ja näytti, kuinka hanska oli mennyt pulkkamäessä rikki. Mummu kertoi, että pikkumiehellä on kotona 50 kg painava kultainennoutaja, joten meidän tonnikeiju oli moisessa sarjassa vallan hippaskeiju. Wilhelmiinalla ja pikkumiehellä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa toisilleen, mutta koska meillä mummuilla aika rientää ja kello tikittää, oli jatkettava matkaa. Silti, kaikin puolin mukava tapaaminen.

Etova olo ei ollut vieläkään jäänyt lenkille, joten illemmalla tein vielä ihan itsekseni reippaaman ja vähän pitemmän iltalenkin. Sillä lenkillä törmäsin koiranulkoiluttajaan. Vähän isompaan pikkumieheen, jolle oli annettu kunniatehtäväksi perheen pinserin ulkoilutus. En ole ihan varma, kumpi ulkoilutti kumpaakin, sen verran vauhdikkaasti pariskunta minua kohti tuli. Pysähdyin ja kysyin pikkumieheltä, että minkä ikäinen hän on. ”Shheitsemän”, sssihautti pikkumies iloisesti ja aurinkoisesti hammasvaostaan. ”Oletpa sinä reipas, kun ihan yksin olet koirasi kanssa lenkillä” sanoin. ”Nii-in” vastasi pikkumies ja komensi pinseriään: ”No niin Rontti, mennään!”

Loppumatkan sitten myhäilin ja naureskelin ”Rontti!” ja oksutaudistani ei ollut enää tietoakaan.

Mainokset

Jouluruno

Tuikkivan tähtitaivaan alla,
sydämet onnesta täyttyvät tulvimalla.
Tähtihelmiä kyyneleet hetken vaan,
tähdille ihmiset kertovat haaveistaan.

Ja pienen pieni hiutale luminen,
kuin henkäys enkelin pienoisen.
Maahan leijuu tuulessa leikkien,
viereen veljensä valkoisen.

Tähtitaivas, luminen maa,
hiljaisuus joulun tunnelmaa toivottaa.
Ja maa peittyy lumen
pehmeään hyväilyyn,
kuin rakkaan lämpimään syleilyyn.

~Anna-Liisa Huhtala~

Joulu (1024x705) (2)

Välineurheilua

Lenkkeilystä on tullut välineurheilua. Lenkkeilijät pukeutuvat kalliiseen urheilumuotiin, eikä takavuosien lökäpöksyverkkareista ole tietoakaan. Emmekä me Weldonin ja Wilhelmiinan kanssa halua erottua joukosta. Weldonilla on tällä hetkellä tiukahkot harmaat juoksutrikoot, koska jokasyksyinen karvanvaihto on tempaissut välihousut alta. Wilhelmiinalla taas on paksuhkot fleecehousut, koska kohdunpoiston jälkeen Wilhelmiina ei halua luopua villahousuistaan. Noin kuvainnollisesti. Minulla taas oli päässäni uusi kaupungin lahjoittama sponsorimyssy, jonka asettelemisessa oikeaoppisesti, minulla on vielä hieman opettelemista. Yllättävän paljon on yhteen pipoon uhrattu kangasta. Ei ole lama ei, jos sitä pipossa mitataan.

Joulukuisessa myrskytuulessa me mennä tarvoimme eteenpäin tyylikkäinä kuten aina. Piponi näytti tuulen suunnan kuin tuulipussi konsanaan. Jouduinkin tämän tuosta taputtelemaan pipoani ruotuun, koska jotenkin tuntui oudolta, pipon sojottaessa välillä terhakkaasti oikealle ja välillä vasemmalle.

Oikein harmitti, että liikkeellä oli vain muutama lenkkeilijä. Olimme niin sävysävyyn. Harmaa Weldon ja musta Wilhelmiina harmaavalkoisissa fleecehousuissaan. Minä ajanhampaan haalistamisssa tuulipuvunhousuissani. Housujen polven kohdissa on kivasti sama harmaanvalkoinen sävy,  kuin Wilhelmiinan housukarvoissa. Nokian kumpparit ja uuden uutukainen musta piponi olivat kuin piste iin päälle. Onneksi joulun jälkeen alkaa päivä pidentyä ja kinkkujen sulatusviikot. On liikenteessä meidän lisäksi muitakin trenditietoisia reippailijoita.

Waltteri on rhodesiankoira. Todella hankala rotunimi, jos on pikkuisenkaan ärrävikaa. Waltteri on aina silloin tällöin hoidossa omistajansa vanhemilla ts Waltterin mummulla ja paapalla. Waltteri on ystävällinen ja tottelevainen koira. Waltteri ja Waltterin paappa käyvät yhdessä lenkillä. Paapan tarvitsee vain napsauttaa sormiaan ja sanoa: ”Waltteri, sivuun!” Ja Waltteri tottelee ja siirtyy kiltisti tienreunaan auton nähdessään.

Weldon on chow chow. Jotkut puhuvat kiinanpystykorvasta, koska kou kou on joidenkin mielestä vähän outo koiran rotunimi. Weldon on harvoin missään hoidossa. Weldon on ystävällinen. Käymme yhdessä lenkillä. Sanon Weldonille:”Weldon, sivuun!” Ja Weldon jatkaa matkaansa keskellä tietä, eikä tee elettäkään väistääkseen vastaantulevaa autoa. Otan muutaman juoksuaskeleen ja kelaan samalla flexin lyhyemmäksi ja Weldon junnaa vastaan, ollen minuun nähden noin 45 asteen kulmassa auton ohittaessa meidät.

Kuten jo mainitsin Waltteri on ystävällinen ja tottelevainen. Weldon on ystävällinen. Rodut ovat erilaisia. Siinähän niiden viehätys piileekin.

Flunssaa ja haukkumista

Wilhelmiina täyttää maaliskuussa 7 vuotta. Tänä aikana minulla on ollut kerran nuha ilman yskää ja nyt taas yskä ilman nuhaa. Nuhassa ilman yskää ei Wilhelmiinan mielestä ollut mitään ihmeellistä. Mutta yskääni ilman nuhaa, Wilhelmiina ei ymmärrä. Ja koska yskäni on kuivaa ja ärsyttävää, niin minähän yskin. Ja Wilhelmiina ihmettelee.

Aluksi yskiessäni Wilhelmiina ryntäsi hätääntyneenä luokseni ihmetellen, mikä outo ääni minusta lähtee. Kuunneltuaan ja analysoituaan rykimistäni, Wilhelmiina päätteli, että ainut selitys oudolle ääntelylleni on, että minä opettelen haukkumaan. Iltaisin saan haukkua aivan rauhassa, mutta nukkumaan mennessämme laumasieluinen Wilhelmiina vahtii ja haukkuu kanssani. Ensin yritän pidätellä rykimistäni, että Wilhelmiina ei häiriintyisi, enkä minä häiriintyisi, kun Wilhelmiina häiriintyy. Kyseinen äänähdys kuulostaa Wilhelmiinan korvissa vahtimispuksuttelulta. Joten varmuuden vuoksi, kun minä yskähdän, Wilhelmiina urahtaa myös. Sitten minun on jo yskittävä kunnolla, koska kurkussa kutittaa niin vietävästi. Wilhelmiina hypähtää ylös lattialta ja yhtyy haukuntaan. Näin sitä vahditaan yhdessä emännän kanssa. Tätä puksuttelua, ylös ryntäämistä, paikan vaihtamista ja haukkumista kestää läpi koko yön. Aamulla nousemme Wilhelmiinan kanssa silmät ristissä ylös huonosti nukutun yön jälkeen.

Weldoniin ei flunssani vaikuta. Aivan sama kuinka lujaa yskin, paappa Weldon nukkuu. Viime yönä sekosin valveilla olon ja unen kanssa niin, että putosin sängystä. Napsautin yövalon päälle ja hermostunut Wilhelmiina tuijotti minua lattialla. Entäs Weldon? Weldon jatkoi lattialla uniaan, eikä eväänsä väräyttänyt. Tuuminkin, että jos saisin sairauskohtauksen, putoaisin sängystä ja makaisin henkihieverissä koristen lattialla, ei Weldon olisi asiasta moksiskaan. Tuumaisi vaan, että mitähän hullutteluja se emäntä nyt on keksinyt. Weldonilla on hermot kunnossa. Saattaahan toki olla, että Weldonia ei vain sankarikoiran titteli kiinnosta.

Soitan tänään terveyskeskukseen ja pyydän reseptin, että saan kunnon yskänlääkettä. Eihän tästä nyt mitään tule, että Wilhelmiinalta menee yöunet!

Hyrinää

Weldon on alkanut nukkuessaan hyristä. Sellaista hiljaista, tasaista hyrinää, jota kuunnellessa alkaa nukuttaa ja hymyilyttämään. Toisaalta, rakas Wilhelmiinamme on taas aina kuorsannut. Todella kovaäänisestikin. Siihenkin tasaiseen törinään on helppo nukahtaa ja se vasta hymyilyttääkin. Mainiota kasvojumppaa isuäiteelle.

Wilhelmiina Wartioi Walppaana

Rakas Wilhelmiinamme on saanut olla peräkammarin tyttö, ilman mitään turhia velvoitteita. Tänä syksynä tilanne on muuttunut. Muutospaineita on aiheuttanut paappa Weldonin ikääntyminen, joka nyt aluksi on ilmennyt huonokuuloisuutena. Osan tehtävien laistamisesta voi laittaa ihan Weldonin mukavuudenhalun piikkiin. Sisällä on niin leppoisan luppoisaa kelliä ja vetää unta palloon. Joka tapauksessa, takapihamme on jäänyt tyystin vartioimatta.

Alkusyksyn Wilhelmiina seurasi tilannetta vain hieman huolestuneena, mutta kun paapan välinpitämättömyys kasvoi, Wilhelmíina ymmärsi, että näin tämä tilanne ei voi jatkua. Naapurin karjalankarhukoirat pitävät oman tonttinsa turvallisuudesta huolen, vaan meidän takapihalla on hiljaista kuin fleecetossutehtaassa.

Wilhelmiinasta kasvoi siis kuin itsestään vartiointityttö. Aluksi Wilhelmiina vain testasi ääntään, makusteli ja kuunteli.   Ilmeisesti matala altto kuulosti neidin omaankin korvaan niin vakuuttavalta, että pikkuhiljaa äänenkäyttö on lisääntynyt. Itsetunto on kasvanut ja nyt, auta armias, jos naapurin pihapiirissä liikehditään iltamyöhään! Wilhelmiina haukkua kumisee tontin nurkalla ja ilmoittaa, että hei sinä hiippari! Sinut on huomioitu. Sillä, että hiippari on tuttu naapuri, jolle päivällä ei edes päivää haukuta, ei ole mitään merkitystä. Iltapimeällä kotimme turvana on Wilhelmiina Walpas. Toisinaan, kun Wilhelmiina innostuu ylenpalttisesti omasta sooloesityksestään, on minun kutsuttava neiti sisälle jäähylle. Wilhelmiina rynnistääkin aina hyvin tuohtuneen tomerana sisälle ja on mitä ilmeisemmin erittäin ylpeä suorittamastaan tehtävästä. Mitkä vartiointikyvyt ovat Wilhelmiinassa uinuneetkaan piilossa liki 7 vuotta!

Wilhelmiina Walpas